Takaisin

Ilomantsin mottitaistelut 26.7.-13.8.1944

Hattuvaaran taistelu
Ilajanjärven taistelut
Utrion-Ruukinpohjan taistelu
Motti syntyy
Mottien purku
Sotasaalis

Suomen nykyisten rajojen sisällä voi vain Ilomantsissa tarkastella jatkosodan suurtaistelujen tapahtumapaikkoja. Itse asiassa koko sodan viimeinen ratkaisutaistelu käytiin täällä "vanhan mottimestarin" kenraalimajuri Erkki Johannes Raappanan johdolla.

Ilomantsin torjuntataistelun lähtökohta oli jatkosodan oloissa sikäli harvinainen, että siinä suomalaisilla oli lievä miesylivoima. Tähän sekä varmasti myös paikallistuntemukseen ja ajan puutteeseen lienee perustunut Raappanan sotiemme historiassa varsin harvinainen ja uskalias taistelusuunnitelma, joka perustui kaksipuoliseen saarrostukseen.

Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheimin muistelmissa esittämä arvio Ilomantsin taisteluista on varsin tunnettu: "Ilomantsissa saavutettu voitto vaikutti uupuneeseen armeijaamme niin elähdyttävästi, että sen merkistystä on pidettävä arvioimattoman suurena".

Nykyisen Ilomantsin itäosissa käytiin kesällä 1944 yli viikon mittainen kiivas torjuntataistelu, jossa kaksi viivyttämällä kulutettua neuvostodivisioonaa pysäytettiin, paloiteltiin motteihin ja lyötiin lähes täydellisesti. Tämä suurtaistelu varmisti armeijamme puolustuksen pitävyyden jatkosodan raskaina viimeisinä päivinä, mutta siitä huolimatta noin kolmannes Ilomantsin pinta-alasta menetettiin rauhansopimuksessa määritellyn rajan taakse.

Alkuun
Hattuvaaran taistelu

Suomalaisten vastahyökkäyksen valmisteluvaiheessa Hattuvaaran kylässä oli vajaa komppania Rajajääkäripataljoona 3:sta (komentaja everstiluutnantti Y. Seppälä). Yllättäen venäläinen 176. Divisioona hyökkäsi kylään 27.7. vajaan jalkaväkirykmentin voimin. Koska näin syntyi uhka torjuntataisteluun valmistautuvan Ryhmä Raappanan selustaan, komennettiin Ilajanjärven suunnalle keskitetystä Hämeen Ratsurykmentistä muodostettu Osasto Sirama välittömästi torjumaan sitä.

Kahden eskadroonan voimin, käytännöllisesti katsoen ilman raskaan tulen tukea (vain kaksi kranaatinheitintä!) suoritettu koukkaus kylän eteläpuolelta Pitkänhuuhdan kautta yllätti rykmentin kärjen lähes tulomarssilta, paloitteli ja tuhosi sen pääosat katkomalla tien Tiittalan talon itäpuolelta ja Kiukoistenkankaan kohdalta.

Kalustonsa, mm. piiskatykkinsä ja heittimensä sekä esikuntansa arkistoineen menettäneen rykmentin eloonjääneitä ajettiin takaa Polvikosken kautta Hullariin.

Alkuun
Ilajanjärven taistelut

Korentovaaraan pyrkivän 176. venäläisdivisioonan jalkaväkirykmentti 55 oli saatu pysähtymään Ilajanjoelle 21. Prikaatin ja Rajajääkäripataljoona 3:n siihen asettamaan puolustukseen heinäkuun 30. päivänä. Vihollisen kranaatit sekä mm. maataistelukoneiden kylvämä fosfori sytyttivät kuivat petäjäkankaat palamaan. Metsäpalon savu haisi Enossa saakka.

Fosforirae       Fosfori palaa

Hyökkäävän rykmentin kärkipataljoona panssareineen ei päässyt joesta yli kiivaasta yrityksestään huolimatta. Sen oli 2. elokuuta pakko irtautua Osasto Partiseen kuuluneen Erillispataljoona 24:n (majuri R. Karkama) katkaistua divisioonan selustatien Lahnajärveltä Lehmivaaran eteläpuolelle suuntaamallaan hyökkäyksellä, jossa se sai yhteyden Jääkäripataljoona 1:n (majuri S. Vetre) joukkoihin.

Rykmentti vetäytyi rajajääkärien ahdistelemana divisioonan yhteyteen Vellivaaraan 2.8., johon yhtymä sittemmin jäi mottiin yhdessä Lehmivaarassa olleiden osiensa kanssa.

Alkuun
Utrion-Ruukinpohjan taistelu

Tiedustelu oli havainnut heinäkuun 23. päivän aikana Puna-armeijan miehittäneen Vellivaaran ja Lehmivaaran, mistä oli pääteltävissä sen pyrkivän ainakin kahtena kärkenä Ilomantsin runkotiestön valtaukseen. Välittömänä vastatoimena eversti Ekman sulki Luovejärven-Ilajanjärven kannaksen Utrion itäpuolella 21. Prikaatin joukoilla 25. heinäkuuta. Ne vaihdettiin etulinjasta tälle rintamalle juuri siirretyn Jääkäripataljoona 6:n osilla.

Venäläisen 176. Divisioonan jalkaväkirykmentti 63 hyökkäsi jokilinjan yli 27.7. pakottaen jääkärit vetäytymään Utrioon. Järvilinja otettiin takaisin seuraavana päivänä. Vielä 30.7. venäläiset työnsivät varmistusosaston Utrionjoelle. Vastahyökkäyksellä jääkärit tyhjensivät Utrionvaaran, mutta järvikannas jäi vihollisen haltuun.

Heinäkuun viimeisenä aamuna hyökkäsi Uudenmaan ja Hämeen ratsumiehistä ja Jääkäripataljoona 1:stä kokoonpantu Taisteluosasto von Essen Ruukinpohjajoen kenttävarustetuissa asemissa puolustautunutta Jalkaväkirykmentti 63:a vastaan. Aamupäivän kestäneessä kiivaassa ylimenotaistelussa puolustus murrettiin. Von Essenin taisteluosasto valtasi seuraavana yönä Ruukinpohjanjoen takaa kapean sillanpääaseman ja suuntasi voimansa sen kautta kumpaakin vihollisdivisioonaa vastaan.

Alkuun
Motti syntyy

Raappanan ryhmän 30.- 31. heinäkuuta alkanut vastahyökkäys kohtasi aluksi vaikeuksia. "Venttiprikaatin" hyökkäyksillä ja tykistön poikkeuksellisen tehokkaalla käytöllä se pystyi kuitenkin sitomaan vihollisen päävoimat paikoilleen, jolloin sen kärki Raappanan olettamalla tavalla ruuhkautui Teppanan-Leminahon tiemaastoon eikä pystynyt täysin järjestämään raskasta tultaan.

Elokuun toisena päivänä prikaatille alistettu Jääkäripataljoona 6, irroittauduttuaan Utrion taistelusta, hyökkäsi Piilovaaran kautta tielle. Vaikka tietä ei saatu pysymään hallussa, se pidettiin tulituksen avulla katkaistuna. Samana päivänä Uudenmaan Rakuunarykmentti eteni Ruukinpohjan sillanpäästään kaakkoon saaden Luovejoen tärkeän sillan tuhotuksi.

Kun 21. Prikaatin pataljoonat I ja IV painostivat korpikoukkauksensa jälkeen siltamaastoa etelästä, oli 289. Divisioonan päävoimat saatu mottiin, jonka tuhoaminen aloitettiin viipymättä, sillä tiedustelu oli osoittanut vihollisen marssittavan tuoreita rykmenttejä Kuolismaan suunnasta rintamalle. Näistä ainakin mustaunivormuiset merijalkaväkiprikaatien 3, 69 ja 70 miehet ennättivätkin mukaan mottien lopputaisteluihin.

Samanaikaisesti von Essen ryhtyi saamansa tehtävän mukaisesti painostamaan 176. Divisioonaa sillanpääaseman pohjoispuolella. Jääkäripataljoona 1 miehitti sillanpään ja Lehmivaaran välisen maaston. Siitä pohjoiseen, Hullariin asti, muodostivat saartorengasta rajajääkärit sekä Hämeen Ratsurykmentin pääosat eversti G. Ehrnroothin johdolla. Koitajoen itäisimmän mutkan suunnasta mottia puristivat kokoon Osasto Partisen joukot. Divisioona 176 oli näin pakotettu jo 1941 linnoitettuihin asemiin Vellivaaraan ja Lehmivaaraan. Koko taistelun ajan se sai tulitukea ja huoltoa ilmavoimiltaan.

Alkuun
Mottien purku

Elokuun ensimmäisinä viitenä päivänä Raappanan joukot joutuivat kiivaisiin korpitaisteluihin motitusuhan käytyä täysin selväksi kummallekin vihollisdivisioonalle. Suunnitelman mukaan pyrittiin ensin pitävään otteeseen Möhkön tielle pysäytetystä 289. Divisioonasta ja sen päävoimien tuhoamiseen ennen muuta Lutikkavaaran valtauksella. Tähän keskitettiin Jääkäripataljoona 6:n ja Ventin toisen pataljoonan voimat ja hyvin voimakas tykistön tuli.

Ennenkuin näistä muodostetut pihdit saatiin kunnolla puristumaan, kohdistivat Lutikkavaaran mottiin jääneet ja avuksi etelän kautta suuntautuneet neuvostojoukot sarjan kovia hyökkäyksiä saartajia vastaan ja irroittautuivat tämän aiheuttaman sekaannuksen ja yön turvin kevyin varustein Luovejärven etelärantaa pitkin ulos motista.

Jääkäripataljoona 6 kääntyi suunnitelman mukaisesti pohjoiseen kohti Lehmivaaraan ja Vellivaaraan saarrettua 176. Divisioonan pääosaa. Viidentenä elokuuta tehty Lehmivaaran valtausyritys epäonnistui, mutta mottia saatiin tiivistettyä. Seuraavana päivänä yhdistettiin Partisen osastoon rajajääkäreitä kolmannesta rajajääkäripataljoonasta sekä osia Hämeen Ratsurykmentistä, joten muodostetun Osasto Seitamon piti vallata Lehmivaara ja sen jälkeen Vellivaara.

Valtaustehtävä ei onnistunut saarrettujen ja niiden yhteyteen pyrkivien apujoukkojen kiivaiden hyökkäysten takia, joita ilmavoimat tukivat maataistelukoneineen ja hävittäjineen. Saarrettujen tilanne muodostui kuitenkin parissa päivässä kestämättömäksi huollon ollessa epävarmojen materiaalipudotusten varassa.

Kahdeksannen ja yhdeksännen elokuun päivän välisenä yönä aloitti saarrettu divisioona päättäväisen murtautumisyrityksen kaakon ja idän suuntaan, josta se pääosin onnistuikin selviytymään läpi omalle puolelleen. Raskaan kalustonsa senkin oli jätettävä hylkäämiinsä linnoitettuihin vaarakyliin.

Saarretut neuvostodivisioonat kärsivät Raappanan operaation seurauksena niin huomattavat menetykset, ettei niistä enää sodan loppupäivinä ollut hyökkäämään.

Neuvostoliittolaisten arvioidut tappiot olivat 3200 kaatunutta ja monituhantinen haavoittuneiden joukko. Suomalaisten tappiot olivat kaatuneina ja kadonneina lähes 400 sekä haavoittuneina 1300.

Alkuun
Sotasaalis

Taistelujen jälkeen suomalaisten haltuun jäi

ja runsaasti käsiaseita ja muuta materiaalia.
Aloitussivu